En halua vuodatella täällä kovin paljon asioita, jotka eivät varsinaisesti liity minuun itseeni. Varovasti sivuan joskus asioita, jotka eivät kosketa täysin kokonaan muo. Yksi asia mitä haluan ehdottomasti suojella, on oma jälkikasvuni. Mutta koska se on maailman tärkein asia mulle, niin pakkohan siitäkin on puhua. Sehän on tämänhetkisen elämäni keskipiste. Jos joskun olenkin miettinyt, että mitä rakkaus on, milloin tietää rakastavansa oikeasti, niin sen tietää, kun on oma lapsi. Silloin tietää mitä rakkaus on! Sitä pientä ihmistä rakastaa ihan kaikissa hänen ominaisuuksissaan. Vaikka arki pienen lapsen kanssa ei todellakaan ole aina auvoista, niin mikään ei muuta sitä suuren rakkauden tuntua miksikään.

Omakohtainen kokemukseni äitiydestä, äidiksi tulemisesta ei ole ollut kovin ruusuista. Siis on ihmisiä, jotka tietävät olevansa äitimateriaalia, joille on ilmiselvää, että perhe perustetaan, lapsia tulee olemaan useampikin. Kotiäitiys on monelle ihan juttu numero yksi. No, minä en ole koskaan ollut sellainen. En ole koskaan haaveillut varsinaiseti äitiydestä, lapsista… Paitsi ehkä toisinaan nyt aikuisemmalla iällä. Kun nyt sitten sattuikin niin, että minusta tuli äiti, niin äidiksi on kasvettu tässä vuosien varrella. Ensimmäinen vuosi ei ollut mulle helppo…jos ehkä toinenkaan… Siihen elämänvaiheeseen liittyi niin paljon kaikkea. Masennusta… ero lapsen isästä… muutto… Lapseni ensimmäinen elinvuosi, on ollut elämäni vaikeinta aikaa. Kuulostaa kamalalta, mutta niin se vain oli. Itselläni on ollut taipumusta masennukseen ja masennustani on hoidettu jo aikaa ennenkuin sain lapsen. Synnytyksen jälkeinen aika oli mulle erityisen vaikeaa. Olin aivan sekaisin. Varmasti se hormonimylläkkä, iso muutos elämässä, ihan kaikki, vaikutti muhun voimakkaasti. Jälkeenpäin aikaa muistellessani, ymmärrän miten pahasti sairastuin silloin. En useinkaan ajattele sitä aikaa. Joskus ehkä olen ollut harmissani siitä, että se aika meni niin penkin alle kuin olla ja voi, mutta en tunne siitä kuitenkaan kovinkaan huonoa omaatuntoa. Kun mulla on ollut mahdollisuus kasvaa tässä äidiksi, olen huomannut, että ei se olekaan hassumpaa ja itse asiassa olen kaiketi ihan hyvä äiti. Asiaa ei tietenkään ole helpottanut se, että olen suurimman osan ajasta ollut yksinhuoltaja. (lapseni oli 7kk kun erosin hänen isästään). En nyt jaksa tässä ruotia tuota aikaa enempää.

Tällä hetkellä kuitenkin nautin äitinä olemisesta. Meillä synkkaa hyvin yhteen tyttöni kanssa. Olemme aikamoinen parivaljakko :D On ihanaa kun tyttö on jo siinä iässä, että hänestä on oikeesti seuraa. Hänen kanssaan voi tehdä asioita, käydä shoppailemassa, elokuvissa, erilaisissa tapahtumissa… jutella, puuhastella, vitsailla :) Yleensä aina meillä on hauskaa keskenämme. Tyttöni on ollut myös ns. helppo lapsi, jos sellaista ilmaisua voi käyttää. Mutta joka tapauksessa en ole saanut harmaita hiuksia hänen takiaan ja itse asiassa siinä määrin kait voin todeta onnistuneeni äitinä, että hänestä on tullut hyvin ”yhteiskuntakelpoinen” mukula. Useinmiten hän saa vain pelkkiä kehuja, harvassa on ollut ne kerrat, että päivähoidosta olisi tullut jotain ns. negatiivista palautetta. Yleensä sekin on liittynyt vain huonotuulisuuteen. Hän on kiltti lapsi kaikinpuolin. Yritän tässä vanhemmuudessa olla toistamatta omien vanhempieni virheitä. Yksi ihan takuuvarma asia, mitä en ikinä tee niinkuin vanhempani tekivät, on alkoholin kanssa läträäminen ja fyysiseksi muodostuneet tappelut. En koskaan halua, että tyttöni joutuu tuntemaan sitä turvattomuutta, jota itse olen kokenut lapsuudessani.

On kuitenkin ihanaa olla äiti. Olen niin iloinen, että olen tämänkin asian saanut täytettyä elämässäni. Ei tarvitse enää biologisen kellon tikitellä meikäläisellä :D (en ole koskaan sitä kokenut). Joskus harvoin leikittelen ajatuksella, että olisi ihana saada vauva, mutta oikeastaan en taida enää haluta. Tyttöni on jo niin iso, että en tiedä haluanko aloittaa sitä rumbaa enää alusta. Onneksi hänellä on siskopuoli, joten hän ei ole sillä tavalla ainut lapsi. Minusta on myös ollut ihanaa huomata miten kumppanini on kiintynyt tyttäreeni. Mitä kauemmin olemme olleet yhdessä, sen luonnollisemmaksi hänen otteensa ovat käyneet. Nyt pitää muistaa, ettei hän ole ollut mikään ”lapsirakas” ihminen ennen meihin tutustumistaan. Nyt hän on jopa väläytellyt joskus harvoin ajatuksia siitä, ettei olisikaan ihan mahdoton ajatus, että hän voisi kuvitella olevansa itsekin ihan biologinen isä ;) mutta toistaiseksi nämä ajatukset ovat jääneet ihan ajatusleikin asteelle. Tällä hetkellä minulla on ainakin sellainen tunne, että en halua enempää lapsia, vaikka ne ihania onkin :) Tyttäreni on kaikkeni, hän riittää minulle ja musta on ihanaa voida keskittyä vain häneen.

Äitiys on haastavaa. Onneksi bestikseni on myös äiti, hänen kanssaan pystyn keskustelemaan äitiyden haasteista. Saan hänestä tukea ihan kasvatuksellisissakin asioissa. Onneksi olemme hyvin samoilla linjoilla niissä asioissa, joten meidän on helppo keskustella kaikesta lapsiimme liittyvistä haasteista. Haasteita nimittäin riittää. Äitinä olo on mielestäni tärkeää työtä. Ei kaikki asiat käy käden käänteessä, eikä kaikki ole kristallin selvää. Äitiys on itselleenkin todella suuri kasvun paikka.

Äitinä olon elämänvaiheen kaikki käänteet ovat hyvin palaneet verkkokalvoilleni. Vieläkin muistan sen hetken, kun tajusin ihan oikeesti _oikeesti_ odottavani tytärtäni. Muistan elävästi sen raskaustestin tekohetken, mökin ulkohuussissa :D sillä välin kun lapsen isä korjaili kaivoa. En ikinä unohda sitä päivää, sitä hetkeä, siitä lähti tämä elämäni ehkä vaiherikkain matka käyntiin. Rakastan sitä pientä ihmistä!