Kun hyvä mieli muuttuu suruisaksi…

Tänään pääsi käymään niin. Olin niin hyvällä mielellä, suorastaan iloinen ja onnellinen olostani, kunnes silmiini eksyi sellaista, mitä en olisi ehkä halunnut. Mutta toisaalta on hyvä tietää, kuin olla tietämättä, vaikka tieto lisää tuskaa. Mietin tässä, että olenko muka omahyväinen??? Olenko? Hmmm… en mielestäni, en ainakaan sen enempää kuin muutkaan. Kirjoitan tänne ajatukseni virtaa, ihan kaikkea mitä päässäni liikkuu. Olen aivan varma, että monella muullakin liikkuu päässään vaikka mitä, kaikenlaista, mikä ei ehkä kestäisi päivänvaloa, mitä ei ikinä voisi, pystyisi, kehtaisi sanoa ääneen, mutta minä teen sen täällä. Ja itse asiassa, on asialla sellainenkin puoli, että olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut elämääni aivan ihanan ihmisen, parhaan ystäväni, jota kunnioitan ja rakastan suuresti koko sydämestäni. Hän tietää kaiken minusta, ainakin ihan sen kaiken, mitä täälläkin itsestäni esille tuon. Olen vain jotenkin lamaantunut ajatuksesta, että joku ajattelee musta ja elämästäni ikäviä asioita. Mietin miksi? Mitä olen tehnyt tai sanonut, en keksi mitään syytä. Kateus? Vai ilmaisenko itseäni jotenkin pahalla tavalla? Ulkonäköni, kieliikö se jotakin pahaa musta, antaako se väärän kuvan ihmisille? No sitä en epäile ollenkaan, mutta toisaalta olen aina saanut kuulla, että en olekaan sellainen miltä näytän :D Kuulostaa hassulta, tiedän… mutta tosiaan, sisälläni asuu joka tapauksessa suurisydäminen ihminen, joka tulee toimeen ihan kaikkien kanssa… yleensä. :) Jos jokainen menisi oman päänsä sisälle hetkeksi ja kirjoittaisi sen kaiken sekasotkun mitä siellä liikkuu paperille, voisi äkkiseltään kuvitella, että sen perusteella meidät kaikki voitaisiin leimata aika tavalla oudoiksi. Olen joskus miettinyt uniakin, mitä unia me näemme, jos niistä tekisi elokuvan, sitä ei katsoisi kukaan… tai ainakin katsoja miettisi moneen kertaan, onko kyseisen ihmisen psyyke ihan tukevalla pohjalla :D Kukapa ei olisi joskus nähnyt unia, jotka kauhistuttavat itseäänkin. Tämäkin on taas täysin suoraan tekstiä mitä liikkuu päässäni. Joskus siellä on hyvinkin onnelliset fiilikset, joskus ahdistuneet, joskus todella vihaiset. Niissä olotiloissa kun pistää ajatukset ”paperille” voi sisältö pysäyttää. Tämä on vähän kuin päiväkirja, mutta ei sinnepäinkään. En oleta, enkä oikeestaan edes toivo, että kukaan tätä lukisi, mutta tiedostan sen kyllä, että tämä on kaikkien saatavilla jos he niin haluavat. Harmittaa, että ehkä herätän joissakin kiukkua, inhoa, kateutta, vihaa… ihan mitä vain…toivottavasti myös iloa, hersyvää naurua, ahaa elämyksiä, tunnetta siitä, että helvettiläinen, minä en ole ainut… jne. Vastaan itse omista ajatuksistani, enkä todella käyttäisi tätä kanavaa ”väärin”. Tämä kumpuaa vain jostain, sisältäni… syvältä, joskus vähän vähemmän syvältä, menee joskus jopa aika pinnalliseksi liibalaabaksi. Mutta sellaisiahan me olemme. Voiko meistä kukaan katsoa peiliin todetakseen olevansa jotenkin täydellinen, no ei varmasti, onko väärin joskus kokea olevansa hyvä,tai parempi kuin joku muu jossain, no ei varmasti. Ihminen tarvitsee onnistumisen fiiliksiä, nehän meitä eteenpäin kuljettaa. Nytkin olen saanut taas tyhjentää päätäni ja olo on jo huomattavasti huojentuneempi ja ymmärrän, että en minä ole tehnyt mitään väärin. Meillä jokaisella on omat luurankomme kaapissa, jos emme riko lakia, tee laittomuuksia, niissä ei ole mitään hävettävää. Jokainen kantaa täällä oman ristinsä. Niin makaa kuin petaa, minä tiedän sen, enkä todellakaan kuvittele voivani tehdä mitä vain, ehei. Mutta myönnän, sentään myönnän sen suoraan! Ihmeellinen tunne siitä, että joku ei voisi hyväksyä toisen iloa… hyvää oloa, tyytyväisyyttä… ja toisaalta katsotaan, että on täysi käärme, jos sanoo suoraan mitä tuskaa joskus tuntee joistain asioista. No tätä tämä elämä on. Minä en jaksa välittää kovinkaan, en ole paperista tehty, vaan ehkä ennemminkin raudasta. Minulla on heikkoukseni, mutta muo ei isketä ihan helpolla vyön alle. Olen voimakkaasti tunteva ihminen, mutta terveellä tavalla myös itsekunnioitusta omaava. Otan asiat asioina. Mutta niinhän se menee, että jos jonnekin suuntaan kumartaa, väkisinkin toiseen suuntaan pyllistää. Se meidän on hyväksyttävä!