Leffaa leffaa, ruokaa ja leffaa!

Eilen ihana päivä / ilta. Oli tosi jeesh olla töissä (rakastan työtäni tosi paljon ja tykkään siis mennä töihin yleensä aina!). Olikin jo aika palata sorvin ääreen kahden saikkupäivän jälkeen. (En kestä möllöttää himassa). Sitten töistä kotiin, kontiainen oli jo kotona :) väläytin idean että lähdetään leffaan (ne pari lippua oli vanhenemassa 2. päivä). Olin kotimatkalla jutellut mummin kanssa ja kävi ilmi, että tyttö jää heidän kanssaan mökille, mukana oli myös pikkusisko, niin mikäs sen mukavampaa. Tietty heti tuli fiilis, että pakko järkkää jotain laatuaikaa ja niin me sitten lähdettiin leffaan. Ensin käytiin syömässä toooooodella hyvin ja tukevasti (itse valitsin kylläkin salaatin, joka oli erittäin hyvä! täyteen siitä tuli silti). Olin ihan laittautunutkin, en lähtenyt ”verkkareissa” kuten yleensä aika usein liikun aika rennoissa tamineissa. Laiton vähän strechiä päälle, uutta paitaa ja lilaa luomeen… ja tietty ne korkeakorkoiset saappaat ;) No ei siinä, joskus on mukava vain laittautua ja tuntea olevansa ihan kivan näköinen. Itsellänikin kun on tuota pituutta ilman korkojakin ihan tarpeeksi, niin koroilla sitä on todellakin tarpeeksi. Sekin on muuten jännä juttu, miten siihen asiaan suhtautuu nyt aikuisena ihan eri tavalla. Nuorena toivoin aina olevani lyhyempi, haaveilin ties mistä sääriluiden katkaisuista ym. keinoista lyhentää itseäni jossain elämänvaiheessa. No se on sitä teini-iän epävarmuutta omasta itsestään ja kun kaikki pojat kasvoivat hitaammin…niin aina olin päätä pidempi kaikkia… tosin myös tyttöjä. No jah, nyt lähtee homma rönsyilee. Mutta pointti, tänä päivänä olen ylpeä pituudestani. Nautin siitä, että päitä kääntyy katsomaan että jestas (tosin ne voi kääntyä senkin takia, että herran jestas :D). Kun muutenkin tykkään poiketa peruskaavasta (olen ulkoisesti ja sisäisesti varmaan aika normista poikkeava yksilö) niin tämä pituus sopii hyvin ”imagooni”. Lätisen ihan taas niitä näitä. Mun piti puhua siitä leffasta, eikä omasta pituudestani, huoh. No niin, siis menimme elokuviin katsomaan sen Reindeer Spottingin ja se oli mukava yllätys. En odottanut asiasisällön olevan mitään muuta kuin se oli, mutta pätkän toteutus oli yllätys. Positiivinen yllätys. Ajattelin, että se olisi tylsä pätkä jossa näytetään narkomaanin raadollinen elämä kamanhuuruisena hörhönä, mutta tuo message tuli siitä esille olematta kuitenkaan tylsä. Itse henkkohtaisesti en todellakaan kokenut, että siinä olisi ihannoitu narkomaanin ”juhlallista” elämää, ei todellakaan. Kyllä siinä pääsi kokemaan ihan oikeasti itsekin sitä ahdistusta missä tämä päähenkilö eli. Jos elämän hienoin hetki on se, että pääset Pariisiin ja sängylläsi on läjäpäin Subutexia, niin eiköhän sitä itse kukin normaalijärkinen voi siitä päätellä, kuinka hyvin ne asiat on! No se siitä. Hyvä dokumentaarinen elokuva, suosittelen!