Liikuntariippuvainen

Voi että kun on hienoo, että on bloggaajia, joidenka teksteistä voi bongata kaikkee siistii :) Jälleen kerran bongasin Jonnan blogista hyvän tekstin koskien liikuntariippuvuutta! Olipahan läheltä liippaava teksti, jösses.

Liikunta-addiktilla kovan harjoittelun keskeyttäminen laukaisee aggression tai ahdistuksen, eikä hän voi jättää väliin kuntosaliaan tai pururataansa. Liikunta-addiktiota on tutkittu eniten juoksijoiden ja muiden aerobisten lajien harrastajien keskuudessa, mutta se on yleinen myös painonnostajilla ja kehonrakentajilla.

Pitää paikkansa omalla kohdallani! Huomaan, että itse tulen kiukkuiseksi, turhautuneeksi ja jopa ehkä maaniseksi, jollen pääse salille kolistelemaan :D Myönnetään. Tätä olen miettinyt toisinaan, että olenko jo ampumassa yli?

Harjoitteluaddiktio on periaatteessa samanlainen kuin mikä tahansa addiktio. Se varastaa elämän pääosan ja täyttää pian koko elämän.
Kyllä. Tämänkin allekirjoitan. Viikkoni koostuu lähinnä duunista, salitreenistä ja kotitöistä. Itse mietin aikatauluni hyvin pitkälti siltä pohjalta, miten ehdin salille. Kaikki muu tuntuu rakentuvan treenaamisen ympärille. Näin se vain on.

Treeniaddikti arvostaa kivun läpi puskemista. Hän pitää itseään tavallisen, kipuherkän pulliaisen yläpuolella. Addikti arvostaa vain muita saman lajin harrastajia. Muista lajeista “ei ole mitään hyötyä” tai ne ovat “liian helppoja” tai “tylsiä”.
No itse arvostan kaikkia ihmisiä, jotka liikkuvat edes jollain tavalla. Tosin myönnän, että pidän punttitreeniä ”oikeana treenaamisena”, mutta en missään nimessä aliarvioi muitakaan lajeja. Olen itsekin juossut parit puolimaratonit ja käynyt paljonkin spinning ja crossing tunneilla, unohtamatta pumppiakaan, mutta punttitreenistä on tullut mun juttu!

Moni liikunta-addikti elää harhassa, jossa hän luulee kaikkien olevan kiinnostuneita hänen lajistaan ja kehityksestään. Joka tilanteessa harhainen saa johdateltua puheen itselleen tärkeisiin asioihin. Hän halveksii harjoittelemattomia, olivatpa nämä kuinka fiksuja ja lahjakkaita yleensä.
Tähän en ole vielä mennyt. Vältän puhumasta punttiharrastuksestani, ellei joku siitä kysy. Olen huomannut, että se herättää närkästystä lähipiirissä jos alan puhumaan ruokailusta ja treenaamisesta. No sehän on lähinnä kateutta ;) mutta mieluummin jaan ajatuksia niiden kanssa jotka myös käyvät salilla. Kotona ehkä töhötän vähän liikaakin, mutta kotona saakin :) Pyrin siis olemaan ärsyttämättä muita, joten en elä siinä harhassa että kaikkia kiinnostaisi mun punttitreenaaminen :D

Saliharjoittelijoilla tai salibandy-porukalla on oma hierarkiansa, sääntönsä ja arvonsa. Se, mitä salilla arvostetaan, voi näyttää erikoiselta salin ulkopuolella. — Syntyy erikoinen alakulttuuri, joka kokoontuu säännöllisesti vahvistamaan omia sääntöjään ja arvojaan.
Niin, sitä kyllä kummasti tuntee yhteenkuuluvuutta sellaistenkin ihmisten kanssa, joita ei juurikaan tunne, mutta yhdistävä tekijä on punttisali. Tutut naamat, niitä tulee moikkailtua aina :)

Ruumiillisuuden kautta, esimerkiksi hyvän seksin jälkeen, tunnemme olevamme olemassa. Sauna ja avantouinti haastavat ruumiimme äärirajoille. Jos ihminen tuntee olonsa tyhjäksi, rankat ruumiilliset kokemukset antavat tunteen olemassaolosta.

Tämän allekirjoitan myös. Ei ole sellaista punttikeikkaa, jossa paha olo, tylsyys tai ontto olo ei olisi kaikonnut. Joka kerta on hiton hyvä fiilis!

Treenin jälkeen mielihyvähormonit endorfiini, noradrenaliini ja dopamiini tekevät hyvää aivojen mielihyväkeskuksessa.
Todellakin pitää paikkansa. Ja tuo tunne kestää koko loppupäivän :)

Pahiten riippuvaiset punnertavat vaikka lentokoneen käytävällä.

Ou nou, taas kolahti muhun. Joskus olen töissä tehnyt kulmasoutua röntgenkehitepöntöillä :D Ei terve…

Treenaaja on kietoutunut harrastukseensa niin tiukasti, että hänen elämänsä kapeutuu pahasti. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on ylikunto, loukkaantumiset, loppuun palaminen ja jopa avioero.

No juh, tällä hetkellä mun elämään ei juuri muuta mahdu, kuin koti, työ ja punttisali. Jos tässä haluaa olla mukana, sen ihmisen täytyy sopeutua mun tapaan elää, eikä suinkaan toisinpäin. Olen koukussa! Yritän kuitenkin tunnistaa väsymisen itsessäni ja pyrin tekemään pakkolepopäiviä jos tuntuu, että nyt on paukut vähissä… tai höllään vähän edes treeneissä.

Raja positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä on veteen piirretty viiva – huippu-urheilijan on oltava jossain määrin liikuntariippuvainen kyetäkseen nousemaan huipulle.
Niin, mihin tahansa asiaan voi tulla riippuvaiseksi. Tästä keskustelimme tänään ystäväni kanssa, joka on tosi pahasti riippuvainen tupakasta. Mutta sanotaanko nyt näin, että mieluummin olen liikuntariippuvainen, kuin esim. päihderiippuvainen, tai ylensyöjä…tms. Joka tapauksessa yritän pitää järjen kädessä tässäkin asiassa, joskus tuntuu kuitenkin että lähtee vähän lapasista…
Teksti: Janne Viljamaan Pakko saada! Addiktoitunut yhteiskunta