Nyt mä oksennan!

Aika raflaava otsikko. Tämä on lähinnä henkinen oksennus mitä postaus pitää sisällään.

Valehtelisin jos väittäisin, että kaikki on hyvin. Ei aina kaikki vaan voi olla hyvin. Mä vaan vihaan itsessäni sitä piirrettä, että kun stressaan, joskus aika turhistakin asioista, musta tulee takakireä, hermostunut ja lyhytpinnainen bitch suorastaan. Ja useinmiten aivan syyttömät ihmiset kärsivät mun tunnekuohuista :( Onneksi sentään olen opetellut anteeksi pyytämisen jalon taidon, mutta ei se silti anna oikeutta käyttäytyä miten tahansa kun suututtaa.

Tänään on ollut oikeinkin ankea päivä. Olen joutunut miettimään muutamiakin asioita, mitkä tällä hetkellä on hiukka pielessä. No niistä vähiten stressaava asia ei suinkaan ole taloudellinen tilanne. Sitä kun on yksinään vastuussa talouden tuloista ja menoista, niin ei siinä kauheasti pistetä sukanvarteen. Tilannetta on myös kiristänyt se, että teen vain 60 prossasta työviikkoa. Tämä ei ole minun valintani, vaan johtuu täysin siitä, että poltin itseni aika tavalla loppuun työssäni. Tämä on tietysti tähän tilanteeseen nähden hyvä ratkaisu, mutta eihän se leiville lyö.

Jo viime kevään kisojen jälkeen seuraava etappi asetettiin tämän vuoden syksylle. Sitä kohden olen mennyt ja töitä tehnyt. Olen asennoitunut siihen, että kevään kynnyksellä kisadieetti pyörähtää käyntiin ja niin pois päin. Mitä lähemmäksi tämä on tullut, sitä enemmän olen joutunut punnitsemaan tilannetta. Tällä hetkellä mun on vain myönnettävä itselleni se karu totuus, että mulla ei ole yksinkertaisesti mahdollista irroittaa sellaisia summia rahoja, että voisin syksyllä nousta kisalavoille.  Tämä tosiasia on jo jonkin aikaa painanut mun mieltä. Kuitenkin olen yrittänyt olla toiveikas asian suhteen ja miettinyt, että jos kuitenkin asiat järjestyisivät. No eipä ne ole juuri järjestynyt, enemmän vain on tullut mutkia matkaan, myös parisuhderintamalla.

Eilen sitten asia todella konkretisoitui kun kävin tapaamassa valmentajaani. Muo jännitti ihan hitokseen tämä tapaaminen. Vaikka järki sanoo, että mitään varsinaista syytä ei ollut, niin silti vielä bussissakin oli sellainen olo, että mä en mene, en mene… vaikka mitä se olisi auttanut. Ei mitään. Siinä kun sitten istuttiin, sain hädin tuskin suutani auki ja oikeastaan kaikki mitä sain sanottua oli siinä, että mä en kisaa ja tunsin itseni aivan helvetilliseksi luuseriksi. Naurettavaa, tiedetään, mutta silti se olo oli sellainen, että olen pettänyt itseni ja ne jotka ovat muhun uskoneet. Mä olen vääntänyt rautaa perse hiessä, naama irvessä, vuodattanut hikeä ja tänään jopa taas kyyneleitä tämän eteen ja sitten kaikki ikäänkuin kuivuu kasaan yhdessä lauseessa ”Mä en kisaa, koska mulla ei ole varaa.” Kiva kiitti hei. Oli kiva käydä… nähdään … Se siitä sitten.

Kuntotsekkauksestakaan ei jäänyt oikeastaan mitään muuta mieleen kuin että läskiä on tullut sinne ja tänne ja reittä lisää ja ja ja ja … Kaikki positiivinen palaute meni vissiin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kotona näin peilistä vain laihan tytön ja koko yön näin painajaisia siitä, että olin anorektisen laiha ja ihmettelin miten mulla ikinä koskaan milloinkaan on ollut edes pokkaa ajatella että mä voisin joskus kisata tässä lajissa. Naurettava pelle!

Näin paljon voi mieleen vaikuttaa yhden haaveen / unelman mureneminen. Ihan varmasti joku voi ajatella, että herranen aika sentään ihminen, hanki itsellesi jotain oikeita ongelmia. Joo, niin kyllähän mä tiedän, että elämä ei tähän kaadu ja kisoja tulee ja vielä on aikaa ja onpa ainakin aikaa kehittyä ja blaa blaa blaa. Silti takki on aika tyhjä. Muo ei ahdistanut eikä pelottanut tuleva dieetti. Sen suhteen olo on ollut varma. Oma kuntokaan ei oikeastaan epäilyttänyt, mutta eilisen jälkeen siihenkin tuli aikamoinen kolaus. Ihan kuin mun kunto nyt olisi romahtanut samalla kun kisahaaveet kuopattiin. Mutta oikeasti, niin älytöntä kuin se onkin, niin siltä musta tuntui, jopa näytti :/ Esimerkiksi tänään oli ehkä nihkein treeni pitkään aikaan. Olin kyllä hyvin nöyränä salilla. Ei oikein olisi edes huvittanut olla näkyvillä. Mutta koska mä olen mä, niin treenasin kuitenkin koko setin ihan tosissani, vasta pukuhuoneessa tuli itku. Oli niin haistakaa paska kaikki fiilis, vaikka tässä ei ole vikaa kenessäkään muussa kuin mussa itsessäni. Kotimatkallakin bussissa taas kyyneleet kihosivat silmiin. Ärsyttää, että reagoin tähän näin voimakkaasti, mutta toisaalta miksi en reagoisi, kun miettii miten paljon olen tehnyt töitä, oikeastaan tuumaakaa tinkimättä ja tässä sitä ollaan. Voin vain olla kannustamassa tiimikavereita kohti syksyn SM lavoja. Sekin on tärkeä tehtävä, mutta varmasti vielä moneen kertaan nousee tunteet pintaan tästä omasta niin sanotusta epäonnistumisesta.

Ainut mikä on tänä päivänä lämmittänyt ihan hitokseen paljon mieltä on se, että sain valtavasti yhteydenottoja sen jälkeen kun päivitin statukseni facebookiin jossa tämän asian ikäänkuin julkistin. Kaikki yhteydenotot ovat olleet hyvin kannustavia ja ymmärtäväisiä. Muo on tsempattu ja kehuttu :) Ja äiti jopa tarjosi mulle rahaa, jotta voisin toteuttaa haaveeni kisaamisen suhteen (ja taas mä alan itkemään … ). Mutta kyllä tuntui pisto sydämessä, että en mä voi tämän asian vuoksi ottaa vanhuksilta rahaa vastaan, varsinkin kun tiedän, ettei heilläkään sitä liiaksi ole.

Puhelinkuvat2015 002
Matkalla. Evästauko.
Puhelinkuvat2015 003
Luukas ja Lara. Herkkä hetki :)
Puhelinkuvat2015 007
Se siitä sitten. Katsotaan ensi vuonna uudelleen.

Tällainen tämä henkinen oksennus siis tällä kertaa. Toivotaan että huomenna olisi parempi päivä, mutta epäilen (iltavuoro töissä pilaa senkin viimeistään :p :D ). Tänään kuitenkin haluan kiittää päiväni parantamisesta muunmuassa Harria, Senjaa, Kerttua, Jaanaa, Millaa, Juliaa ja äitiä, joiden kanssa kävin rohkaisevan keskustelun, sekä lukuisia muita facebook ja insta kamujani, jotka ovat laittaneet sydämiä ja muita rohkaisevia kommentteja tulemaan. Onhan tämä ollut myös jossain määrin havahtumisen paikka. Tajusin ainakin sen, että ympärilläni on paljon ihania ihmisiä. Vaikka niin monet päivät menee yksin puurtaessa, niin tämä oli hyvä muistutus siitä, että yksin ei tarvitse olla jos ei halua. Kiitos siitä teille. Olen tämän elämäntyylin itse valinnut ja aivan mahtavia ihmisiä olen tämän harrastuksenkin kautta elämääni saanut. Joten eiköhän tässä kuitenkin kaikkinensa plussan puolella olla.

HEI NY!

3 vastausta artikkeliin ”Nyt mä oksennan!”

  • Heippa.
    Kyllä se mieltä masentaa varmasti, mutta onneksi sulla on kuitenkin taito ajatella positivisestikin (vaikkei se ehkä just nyt siltä tunnu) Varmasti sitä oloa helpotti myös se kun sais sen tosiaan oksennettua ulos.
    Mun mielestä sä oot kehittynyt ihan hurjasti ja tulet varmasti niin myös vielä tekemäänkin.

    • Voi kiitos Jerita <3 Mä olen ollut todellakin ihmeissäni, miten niin moni reagoi mun avautumiseen aiheesta. On tullut tosi paljon kannustavia viestejä ja jopa avun tarjouksia :o Mä lähinnä ajattelin, että saan jotain närkästyneitä kuittauksia siitä, että onpa sulla ongelmat :D Mutta näemmä aika moni ymmärtää tätäkin tuskaa :)

Kommentointi on suljettu.