Spekulaatiopohdintaa

Taas tajunnan ja ajatusten virtaa. Mietin mm. ihmisiä, jotka eivät näe vikoja itsessään, vaan aina kaikkien ongelmien, masennuksen, pahan mielen, ahdistuksen, epäonnistumisten jne. takana on joku muu tai jokin muu. Vika ei siis koskaan ole itsessään. Olen masentunut koska mieheni sitä, tai vanhempani tätä, tai töissä sitä sun tätä… Olen väsynyt, koska joudun _aina_ itse tekemään kaiken…koska kukaan muu ei tee mitään… Ahdistun, koska _minua_ on _taas_ kohdeltu niin huonosti, olen jatkuvasti ahdistunut, koska minua on _aina_ kohdeltu niin huonosti. Juon / käytän päihteitä/lääkkeitä, koska lapsuuteni on ollut _niiiiiin_ vaikea. Syön suruuni, koska puolisoni ei osaa lohduttaa minua oikein. Siiiiiis hä? Voihan ongelmiinsa hakea syitä, varmaan joskus syitä löytyy menneisyydestä, ehkä nykyisyydestä ja / tai sieltä parisuhteesta, juu, varmasti, en sitä kiellä. Ihmettelen kuitenkin, että nämä ihmiset eivät osaa mennä itseensä, miettiä hetken, että hei, onkohan minussa itsessäni ehkä jotain vikaa. Miksi minua ehkä kohdellaan niin kuin kohdellaan, miksi minä syön suruuni, miksi minä joudun tekemään kaiken, miksi puolisoni ei ehkä huomaa minua jne. Niin, että onkohan ne asiat ihan niin sittenkään, ehkä heitä huomioidaan ihan niinkuin kaikkia muitakin, ehkä he tekevät ihan saman määrän hommia kuin kaikki muutkin, ehkä heidän vanhempansakaan eivät ole ainutlaatuisia tapauksia, ehkä he käyttävät lääkkeitä/päihteitä koska heidän huono itsetuntonsa ei vain kestä normaalia elämää. Okei, joo sanon nyt tämän, että en jauha tästä aiheesta ihan täysin tietämättä asiasta mitään. Olen itse käynyt aikamoisen elämänkoulun läpitte, olen kahlannut vyötäröäni myöden masennuksessa, olen ollut ahdistunut, olen tehnyt vähän kaikkea. Mutta sanon sen, että en voi missään nimessä syyttää ongelmistani muita ihmisiä. Joo, ei mullakaan ole ollut helppo lapsuus, joo ei munkaan parisuhteet ole aina olleet mutkattomia, joo olen joskus nauttinut päihteitä enemmän kuin tarpeeksi, eli jooooo olen kokenut kaikenlaista. Mutta siitä suosta olen noussut (enkä sano, että olisin koskaan vajonnut rappiolle, aina jonkin sortin järki ja vastuu on ollut mukana, en ole tiettävästi vahingoittanut ketään muuta kuin korkeintaan itseäni) olen katsonut ns. totuutta silmiin, olen ottanut itseäni niskasta kiinni, olen taistellut. Enkä mä jaksa ruikuttaa. Tietysti kaikkia ahdistaa joskus, se nyt on selvä, ottaa päähän ja vituttaa. Se kuuluu elämään, mut hei, pitääkö siihen jäädä vellomaan. Pitääkö kaikesta tehdä niin helvetin hankalaa. Okei, on oikeesti psyykkisesti sairaita ihmisiä, siiiiis ihan oikeesti psyykkisesti sairaita, en vähättele heitä ollenkaan (paitsi tietysti kaikki muita vahingoittavat hullut voitaisiin poistaa maailman kartalta). En kuitenkaan täysin voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka tekevät omasta ja muiden elämästä vaikeen, kun on _niiiiin_ vaikeeta ja masentaa ja ahdistaa. Voi kyynel. Hei tietyt vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ne täytyy vain läpi käydä. Ei jokaista asiaa voi jäädä märehtimään ja itkemään. No ju, joskus sorrun itsekin tekemään ehkä kärpäsestä härkästä, mutta… no kuitenkin vielä suht järjellisessä määrin ;) Mutta usein ymmärrän sen, että vika on minussa, ei kaikissa / kaikessa muussa. Hittolainen, ole oman elämäsi herra. Vittuako sitä ruikuttamaan joka asiaa.

Tämä menee nyt ihan Matti Näsä meiningiksi taas. :D Sitten pakko spekuloida tätäkin asiaa, kuinka hyvää tekisi monelle muullekin ihmisille liikkua hieman. Itse olen huomannut liikunnan positiiviset vaikutukset aika nopeastikin. Hyvästi niska-hartia särky / jumi, kun viitsii hieman jumpata. Ei jomota selkää, ei jalkoja. Oikeesti, kuinka paljon ihmiset ovat turhaan sairauslomilla, kun pienellä liikunnan lisäämisellä voisi korjata monta asiaa. Olen miettinyt sitäkin, mikä rooli lääkärillä on tässä hommassa, kuinka helposti sitä kirjoitellaan vain sairauslomat kun vähän ottaa selkään taas ja kirjoitetaan resepti tulehduskipulääkkeistä. Okei, onhan se pakko, jos ja kun niin on, mutta puhuuko lääkärit ollenkaan esim. siitä kuinka pieni jumppatuokio tai painonpudotus voisi poistaa nämä ongelmat. No eivät ehkä puhu juurikaan, ovat ehkä todenneet että se päänsä hakkaamista seinään. Minusta olisi vain ihanaa, jos moni muukin löytäisi sen liikunnan riemun ja samalla parantaisi omaa fyysistä sekä psyykkistä hyvinvointia :) Se kun ei vaadi kuitenkaan kovin paljon. Ei tarvitse pää hiessä treenaa useita tunteja viikossa, kun ihan muutamankin hetken jumppa voi olla tehokasta ja sitä voi tehdä ihan kotonakin. No joo, varmaan moni miettii, että mitä se asia sulle kuuluu… no kuuluu se siinä määrin, että minäkin olen veronmaksaja ;) että silleen.

No ju, ohan sitten nämä toiset ääripäät, jotka todella pää hiessä treenaa, huhkii ja pitää nälkädieettejä toiveissaan saavuttaa ihanan rasvaton ja solakka kroppa. Nii-in… ja kaivavat samalla itselleen kuoppaa. Järki käteen tässäkin asiassa… tämä on siis toinen ääripää. Vedetään verenmaku suussa kauheita jumppasessioita, näivetetään itseään aina vähän väliä kauheilla ruokadieeteillä, mistä ei ole mitään hyötyä… ei siinäkään määrin, että yleensä kuin ne alkaa, ne ovat aivan aneemisen ruokamäärän omaavia vähäenergisiä jaksoja… kunnes sorrutaan. Ei ollut hyötyä siitä aneemisesta ajanjaksostakaan, koska kroppa ei ole saanut energiaa, jotta olisi voinut polttaa rasvaa, eikä ollut siitä hikijumpastakaan hyötyä, kun tehtiin niin raivolla, ettei siitä ole juurikaan hyötyä. Ei kasva kunto, ei pala rasva, ei kasva lihas, kun ei ole energiaakaan. Niin, että silleen. Jos sitä alkaa kuntoilemaan, niin suosittelen perehtymään siihen, kannattaa ottaa vaikka se personal trainer jos ei ole juurikaan kokemusta. Siis ihan suosittelen sitä sydämestäni, koska itsekin toimin niin. En missään nimessä tietäsi sitä kaikkea järkevästä liikkumisesta ja syömisestä, jos en olisi ottanut personal traineria. Ei ole mitään ihmedieettejä, ei ole lääkettä mikä tekisi ikäänkuin työn puolestasi. Ei ole myöskään mitään järkeä treenata itseään pökerryksiin jossain ryhmäliikuntatunnilla, koska siinä aiheuttaa vain hallaa itselleen. Niin ja sittenhän sitä saa kohta olla treenaamatta kun paikat on rikki, sekin vielä. Tiedän tämänkin, sillä itse luulin osaavani juosta jaa-a, enpä osannutkaan, juoksin nilkkani rikki…ja sitten vasta otin oppitunteja juoksemisesta ja avot, eipä ole jalat vaivanneet sen jälkeen.

Ja mitäs vielä…ai juu, opetelkaa ihmiset parkkeeraamaan :D Voi hemmetin hemmetti, mikä voisi ärsyttää enemmän kuin se että etsit paikkaa täpötäydestä parkkihallista ja joku urvelo on parkkeeraanut autonsa kahden ruudun päälle. Voi helvatan helvata että sieppaa. Jaa ehkä siinä autossa on ollut joku ”lievästi ylipainoinen” tai sitten hän ei muuten vain välitä juurikaan muista kuin itsestään. Ai jestas sentään, olenkin miettinyt monet kerrat, että pakko tulostaa auton hanskalokeroon jotain lappuja tyyliin ”Vitsin mourani, opettele parkkeeraamaan!” ;)

No jokohan tässä olisi pientä avautumista ollut tarpeeksi yhdelle päivälle. Hmph. Että silleen :D Hauskaa illan jatkoa vain kaikille :) Jei!