Huoaaah!

Tuli taas semmonen avautumisen halu fiilis. Mietiskelin tuossa treenien jälkeen kaikenlaista. Yksi asia jotenkin nousi taas yli muiden, luottamus, tai siihen liittyen, sitä sivuten kaikenlaiset seikat. Olen aika tavalla sitä mieltä, että minä ainakaan en luota kuin itseeni, voiko tässä elämässä ylipäätään luottaa kehenkään muuhun kuin omaan itseensä. Ihan selkeesti seuraavaksi eniten luotan parhaaseen ystävääni. Hän on ihminen, johon oikeesti voin luottaa aika satavarmasti. En usko että hän ihan hevillä kääntäisi takkia. No siinäpä ne sitten. On muitakin joihin luotan, mutta en niin paljon. Itse tiedän itsestäni eniten, tiedän ihan kaiken pääni sisällä liikkuvat ajatukset ja tunteet… fiilikset, kaiken. Kukaan muu ei voi tietää niin paljon, ei missään nimessä. Seuraavaksi eniten muo tunteekin sitten paras ystäväni, joten aika luonnollista, että myös luottoni häneen on aika luja ja varma! Kolmanneksi eniten kaiketi elämästäni tietää tämänhetkinen kumppanini. Uskoisin… Eipä ole juurikaan mitään mitä hän ei tietäisi minusta. Ei oikeestaan kun asiaa ajattelee. Joskus pistää niin saatanan vihaksi, kun on ihmisiä, jotka luulee tietävänsä musta jotakin mitä ne ei todellakaan tiedä. Kiukku siitä nostaa välillä päätään. No onneksi harvemmin törmään tuohon lieveilmiöön, mutta lähipiirissä aina joskus. Joskus tekisi mieli mennä vähän kovistelemaan, että kato saatana ensiksi itsees peilistä ja ala sitten arvostelee muiden elämää tai toimintatapoja. Tätäkin asiaa pohdin. Olen törmännyt yhden ehkä kahdenkin…tai no joo, en tiedä, ehkä kolmen ihmisen kohdalla tähän tilanteeseen, että he luulevat tietävänsä jotain mitä eivät oikeesti tiedä (eivät siis tiedä hevon vittuakaan suoraan ja rumasti sanottuna) mutta ovat sitten antavinaan niin helvetin hyviä elämänneuvoja ja jakavat mielipiteitään ja ovat olevinaan niin oikeassa asiassaan… ja mihin ne perustuu… ei mihinkään. Kannanotot ovat joskus niin ärsyttävän syvältä jostain persiistä, että pistää vihaksi. (nyt tunnen itseni oikein Matti Näsäksi, kun näin avaudun :D) Mutta oikeesti. Tätä asiaa tosiaan kun pohdin, tajusin, että usein nämä ihmiset, jotka alkavat ruotimaan toisten asioita ajatuksella ”Kyllä minä tiedän ja minä tiedän miten nämä asiat ovat…” ovat omassa elämässään jotenkin hukassa. Ovat ehkä epäonnistuneet jossain (kukapa ei olisi) kokevat ehkä jollain tapaa huonommuuden tunnetta tms. ja sitten toisten ihmisten syyllistäminen ja p**kan jauhaminen tuottaa jotain perverssiä tyydytystä… En tiedä, joskus on vain vaikea käsittää tällaista. Joskus tulee fiilis, että he ovat itse sekaisin enemmän kuin seinäkellot, niin millä helvetin tiedolla ja taidolla he kokevat oikeudekseen kommentoida tai ruotia muiden elämää, kun omansakin on ihan sekaisin?!?!?!?!? Mä en helvetti vaan kehtais, oikeesti. Siis joo, kyllähän kaikki puhuu joskus jotain toisten asioista, hei pliide, oisko vähän hurskastelua väittää että niin ei joku tekisi, mutta joku raja sillä puuttumisenkin määrällä. Minkä takia joku haluaa ehkä sekaantua jonkun toisen elämään? Sen takia, että kokee tarvetta kontrolloida sitä jotenkin, tai sen takia, että kokee, ettei kykene sitä haluamallaan tavalla enää kontrolloimaan. Sitten on pakko heittäytyä assholeksi. Näihän se taitaa aika useassa tapauksessa mennä. Hmmm… Niin, että siinä määrin päästään tähän lähtöruutuun, kehen tässä elämässä uskaltaa luottaa, ei varmaan kehenkään muuhun kuin itseensä, kuten jo edellä totesin pariinkin otteeseen. Johan tuli taas päästettyä kevyttä vitutusta pihalle. Johan taasen helpottaa… Tämä käy varmasti siitä realiteettiterapiasta. Kun itse kokee vääryyttä tapahtuneeksi, niin mulle ainakin tulee fiilis, että en haluaisi sitä tuottaa kenellekään muulle. Ja jos siihen sortuisin, niin ainakin osaisin käyttää sitä oikeaa sanaa siinä kohden ”Anteeksi”. Vittu niin ylpee en ole minäkään, etten tajuaisi pyytää anteeksi jos on sen paikka! Murh!