Susi lampaan taljassa!

Vieläkin jaksaa korveta eilisen päivän ketutus. Joskus olisi hienoa, jos vain voisi olla välittämättä, mutta minä välitän. Semmonen mä olen. Vaikka tiedänkin asioiden olevan pitkälti ihan palturia, inhottaa ajatus, että joku istuttaa ehkä jonkun toisen mieliin ihan väärää kuvaa ja ajatusta. Sikamaista etten sanoisi. Tällaisiin tilanteisiin kun törmää, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että haluan itse tutustua aina ihmiseen ennenkuin vedän mitään johtopäätöksiä kuulopuheiden perusteella. ”Ei se haittaa mitä muuta ajattelevat”, no totta helvetissä se haittaa. Mutta mihinhän semmoinen muiden ihmisten panettelu pohjimmiltaan perustuu? Varmaan sellaisella ihmisellä, joka siihen lankeaa, on itsetunto-ongelmia, kateus on varmaan aika yleinen syy, veikkaisin, katkeruus… niin, katkeruus, johon liittyy ehkä kiukku ja viha. Siinä kait yleisimpiä syitä muiden panetteleluun. Ei käy kateeksi julkisuuden henkilöitä, ei todellakaan!

Itse harrastan jonkin verran itsetutkiskelua. On kait tervettä joskus katsoa sinne omankin paidan sisään. Kuka siellä on? Aika hyvä lähtökohta kait on, että pyrkii kohtelemaan muita niinkuin toivoisi itseään kohdeltavan, tämä klassinen sääntö. Joskus siinä ei vain kerta kaikkiaan onnistu, varsinkaan silloin kun kyse on rakkaudesta. Ehkä sanonta kaikki on sallittua rakkaudessa ja sodassa, kertoo siitä, miten raakaa elämä voi joskus sillä saralla olla. Se voi hajottaa todella pahasti. Ja nyt sanon tämän ihan todella syvällä kokemuksen rintaäänellä. Tämä ei ole mitään turhaa spekulaatiota asiasta, tiedän mistä puhun, omakohtaisen kokemuksen kautta. Tiedän myös etten tahtoisi koskaan aiheuttaa kenellekään sellaista tuskaa,jota olen itse joutunut kokemaan. En syytä siitä ketään, pystyn myöntämään sen, ettei mieleni ollut silloin ihan terve. Masentuneena ihminen kokee kaiken mielettömän paljon voimakkaammin eikä näe toivoa juuri missään. Sekin voi viedä hävitykseen. Tässä vaiheessa haluan kiittää niitä rakkaita ystäviä, jotka ovat niinä vaikeinakin hetkinä seissyt vierelläni, ollut tukemassa ja vetämässä mut takaisin jaloilleni. Luojalle kiitos heistä. Sen verran olen tässä elämässä oppinut, että katkeruus ei johda mihinkään, sillä vain korventaa itsensä ihmisraunioksi ja ketä se kiinnostaa…ei ainakaan sitä ihmistä, jota kohtaan sitä katkeruutta tunnet, sehän voi jopa ruokkia hänen egoaan… ehkä. Onhan niitäkin ihmisiä, jotka saavat jotain perverssiä tyydytystä jos jollain menee huonosti. Eikä se varmaan kovin tavatonta edes ole. Ehkä olen joskus itsekin tuntenut mielihyvää jonkun toisen epäonnesta, myönnän sen, mutta sitä kait tapahtuu ihan kaikille. Ei me nyt niin hurskaita olla, hyvänen aika sentään. Joka tapauksessa pyrin elämään niin, etten suotta aiheuttaisi kenellekään mielipahaa. Vien sen joskus äärimmäisyyksiin, ehkä joskus en edes osaa ajatella omaa parastani, kun vain yritän olla ns. kaikkien kaveri. Myönnän, ettei sekään toimi, siitäkin on omakohtaista kokemusta. Sisällä on koko ajan levoton olo, ei ole hyvä olla, ahdistaa… ja silti ei uskalla sanoa suoraan mikä mättää. Niin miksi en uskalla…siksi, että jollekulle tulee siitä aivan armottoman paha olo… ja siitä seuraa että myös mulle tulee paha olo… Itse asiassa, siinähän käy juurikin niin, että se paha olo näkyy sitten ihan kaikessa… Mutta ehkä sekin on jonkin sortin viisautta, että edes tajuaa tämän asian, vaikka ei ehkä sille mitään pysty tekemään.

Olen toisinaan ihan hirmuisen ankara itseäni kohtaa… tai jätetään toi toisinaan tuolta pois, olen aika lailla aina ankara itseäni kohtaan. Vaadin itseltäni äärimmäistä onnistumista joka päivä. Töissä, kotona, vapaa-ajalla, kuntoillessa… ihan kaikessa. Pystyn hyväksymään sen, etten voi olla paras kaikessa, mutta mun täytyy olla vähintäänkin hyvä kaikessa. Ehkä se on jossain määrin hyvä piirre, mutta kyllä sekin on kuluttavaa. Mikään ei riitä, aina voi parantaa…aina ja pitää koko ajan parantaa. Jonkin verran tämä puoli on minussa saanut terveemmät mittakaavat elämäni varrella, enää en revi hiuksiani päästä, jos epäonnistun, tai siis en epäonnistu, mutta en ole niin hyvä kuin olisin halunnut olla. Ja tämä on aivan todellinen esimerkki kouluvuosilta. Kerran yksi koe ei mennyt niin hyvin kuin olisin halunnut, eli se ei ollut virheetön, hyvin se meni, mutta tein virheitä… revin hiuksia päästäni, väänsin itkua ja tunsin ihan kauhean lamauttavaa tuskaa ja epäuskoa, kuinka olinkaan niin ”huono”. No… tämä johtunee sitten aika paljon kaikesta mitä siihen mennessä olin elämässäni jo ehtinyt kokea, oli vaikea käsitellä pettymyksen tunteita. Niin taitaa olla edelleenkin. Pelottavaa kyllä, esim. parisuhderintamalla musta on tullut sellainen, että heitän pyyhkeen kehään aina kun alkaa ahdistamaan. Se ei ole hyvä,ei ollenkaan, mutta ehkä se on jokin suojautumiskeino, en halua tulla satutetuksi… Muo on vaikea ymmärtää, tiedän, enkä sitä vaadikaan, mutta kukapa meistä olisi täydellinen

Semmoista pohdintaa tälle illalle. Olisikohan nyt aika heittäytyä kotisohvalle katsomaan töllöä??? :) tänään en aijo tehdä mitään, ylimääräistä… ;)